Tapahtumat

Suomessa puhutaan paljon varautumisesta. Keskustelu keskittyy usein huoltovarmuuteen, energiaan, puolustukseen ja viranomaisten valmiuteen toimia poikkeusoloissa. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta yksi yhteiskunnan tärkeimmistä voimavaroista jää usein liian vähälle huomiolle: suomalaisten henkinen kriisinkestävyys.

Viime vuodet ovat koetelleet suomalaisia monella tavalla. Pandemia, turvallisuustilanteen kiristyminen maailmassa, taloudellinen epävarmuus ja jatkuva uutisvirta kriiseistä ovat lisänneet huolta tulevaisuudesta. Samalla monet kokevat arjessaan epävarmuutta, johon ei löydy nopeita ratkaisuja.

Suomalaisia pidetään sitkeänä kansana, eikä syyttä. Historiamme on opettanut selviytymään vastoinkäymisistä. Pelkkä sitkeys ei kuitenkaan riitä. Henkinen kriisinkestävyys ei tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi pärjätä yksin tai vaieta omista huolistaan. Päinvastoin. Todellinen vahvuus näkyy siinä, että uskallamme pyytää ja tarjota apuamme läheisille, naapureille, tutuille sekä vieraammillekin ihmisille. Toimia silloin kun pitää arkijärjellä.

Suomalaisten vahvuus on luottamus viranomaisiin, yhteiskunnan toimivuuteen ja myös toisiimme. Luottamus suomalaiseen oikeusvaltioon on rakennettu vuosikymmenten aikana, mutta sen heikentyminen voi murentaa demokratiaa ja perusoikeuksien toteutumista. Vastakkainasettelu, vihapuhe ja tahallinen väärän tiedon levittäminen heikentävät juuri sitä perustaa, jonka varaan henkinen kriisinkestävyys rakentuu.

Siksi henkiseen kriisinkestävyyteen on panostettava yhtä vakavasti kuin fyysiseen varautumiseen. Työhön tarvitaan mukaan yksilöiden lisäksi yhteiskunnan kaikki tasot ja toiminnot. Yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemukset, luotettavat palvelut sekä viranomaistiedotuksen toimivuus ovat tärkeä osa yhteiskunnan turvallisuutta.

Seuraava kriisi tulee ennemmin tai myöhemmin. Sen muotoa emme tiedä, mutta siihen valmistautuminen on mahdollista. Tärkeintä ei ole vain se, kuinka paljon meillä on varastoissa tavaraa tai kuinka vahvat rakenteet olemme rakentaneet. Ratkaisevaa on se, kuinka hyvin ihmiset luottavat toisiinsa ja kykenevät toimimaan yhdessä vaikeuksien keskellä.

Puolustuskyvyn ja huoltovarmuuden lisäksi vähintään yhtä tärkeää on huolehtia ihmisten valmiudesta ja kyvystä toimia poikkeustilanteissa. Tarvitsemme enemmän organisoitunutta vapaaehtoistoimintaa viranomaisten tuottaman toiminnan rinnalle. Jokaisen kansalaisen maanpuolustustahtoa on vahvistettava luomalla puitteita päästä mukaan toimintaan, joka auttaa yhteistä yhteiskunnallista poikkeustilannetoimintaa. Jokaisella tulisi olla mielessään toimintamalli, mitä teen ja miten toimin, kun viranomainen on antanut tiedon poikkeustilanteesta.

Juuri tällaisissa tilanteissa korostuu meidän kaikkien henkinen kriisinkestävyys – toivo ja luottamus sekä kyky säilyttää toimintakyky myös vaikeina aikoina. Suomen puolustaminen on meidän kaikkien asia.

Jääkiekon maailmanmestaruus on Suomessa enemmän kuin urheilusaavutus. Se on harvinainen hetki, jolloin suomalaiset kokevat kuuluvansa samaan tarinaan. Leijonien menestys yhdistää ihmisiä tavalla, johon harva muu ilmiö pystyy. Silloin me suomalaiset saamme olla onnistujia ja jakaa saman kansallisia saavutuksia arvostavan kulttuurimme.

Tämä saattaa ulkopuolisesta näyttää kummalliselta. Miksi yhden urheilulajin turnaus herättää niin valtavia tunteita? Miksi miljoonat ihmiset seuraavat otteluita, vaikka eivät muuten juuri katso jääkiekkoa? Vastaus löytyy siitä, että maailmanmestaruus tarjoaa yhteisen kokemuksen.

Suomi on pieni maa, joka on historiansa aikana joutunut rakentamaan identiteettiään suurten naapurien varjossa. Menestys kansainvälisillä areenoilla on vahvistanut tunnetta siitä, että pieni kansakunta pystyy suuriin tekoihin. Jääkiekossa tämä ajatus konkretisoituu erityisen selkeästi. Kun Suomi voittaa maailmanmestaruuden, voitto koetaan laajasti yhteisenä onnistumisena.

Erityisen merkittävä oli vuoden 1995 maailmanmestaruus. Se tuli aikana, jolloin Suomi oli nousemassa talouslamasta ja etsimässä uskoa tulevaisuuteen. Voittoa juhlittiin ennennäkemättömällä tavalla, ja siitä tuli osa kansallista muistia. Monille suomalaisille se merkitsi enemmän kuin urheilullista menestystä: se symboloi uudenlaista itseluottamusta.

Sittemmin mestaruuksia on tullut lisää, mutta niiden merkitys ei ole kadonnut. Aikana, jolloin ihmiset elävät yhä enemmän omissa tietokuplissaan, yhteiset kokemukset ovat harvinaisia. Jääkiekon maailmanmestaruus tarjoaa yhden niistä harvoista hetkistä, jolloin eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat suomalaiset jakavat saman suomalaisen kulttuurin ilon.

Toki voidaan kysyä, miksi juuri urheilu saa näin suuren huomion. Suomi menestyy myös tieteessä, teknologiassa, kulttuurissa ja koulutuksessa. Niiden saavutuksia ei kuitenkaan juhlita torilla. Syynä on ehkä se, että urheilu tarjoaa helposti ymmärrettävän kertomuksen kilpailusta, epäonnistumisista ja mahdollisesta voitosta. Se herättää tunteita tavalla, johon harva muu ilmiö pystyy.

Jääkiekon maailmanmestaruuden todellinen arvo ei siis ole kultamitalissa vaan siinä yhteisöllisyydessä, jonka se synnyttää. Se muistuttaa, että erimielisyyksistä huolimatta suomalaisia yhdistävät yhä monet asiat.

Ehkä juuri siksi maailmanmestaruuden hetkellä torille lähtee myös sellainen ihminen, joka ei osaa nimetä yhtäkään pelaajaa. Hän ei juhli vain jääkiekkoa, vaan tunnetta siitä, että hän on osa Suomi-nimistä yhteisöä.

Mari Mäki 
Erityisasiantuntija HTM
Kaupunginvaltuutettu (Kok.)
Kerava